Haluanko olla kuin oma isäni?

ISÄ 

Montaa asiaa voi pitää itsestään selvänä. Yhtä ei..

Hyvää isää. 

Olen viime vuosina ja etenkin viime aikoina pohtinut, miten merkittävä asia lapselle on sillä, minkälainen isä hänelle on suotu ja millä tavalla isä on paikkansa lapsen elämässä ottanut. Samalla olen joutunut tietenkin miettimään, osaanko itse välttää muiden ja toki omien vielä kovettumattomien kantapäiden kolinat. 

Kun olin pieni, osoittiko isä olevansa kiinnostunut minusta tai tekemisistäni? 

Niin.. Harrastin pienenä sellon soittoa. Kävin myös pianotunneilla. Kotona soitin isoveljen rummuilla. Myöhemmin kävin seurakuntanuorten kitarakerhossa, joka varsinkin kannusti tekemään omia lauluja. Pelasin myös futista Kurikan Ryhdissä. Vaikka äitini evästi sellon ja pianon ääreen, isä oli kuitenkin se, joka vei minut sellotunneille. Hänen kanssa kävin uimahallissa, koska hänen terveydentilansa ei sallinut enää siinä vaiheessa sitä samaa, jonka muistan edelleen hyvin lämpimänä: Kun olin 4-5 vuoden ikäinen, juoksin isäni kanssa Kurikan urheilukentän juoksuradalla. Katsoin isääni, joka hymyili minulle. 

Vaikka meitä oli viisi lasta, ja pieni sivuhuomautus, että olimme myös kaikki koliikkeja ja vilkkaita lapsia myöhemmin, hän toki menetti aika ajoin hermonsa, mutta tendenssi oli aina se olennaisin: YHTEYS. Hän osasi pyytää anteeksi. Enkä nyt tarkoita tässä sellaista, että “mähän olen jo pyytänyt anteeksi? Eikö voida mennä jo eteenpäin vaikka näenkin, että aiheuttamani haavat saavat sinut oireilemaan. En ole niistä oireiluista kiinnostunut enkä siitä, miten ne saataisiin vähenemään”. Anteeksi pyytäminen voi siis olla yhtä tyhjän kanssa, jos asenteessa ei ole rakkautta. Ja jos joku edustaa tässä kohtaa sellaista koulukuntaa, että anteeksi ei tarvitse pyytää, käytöksen ja asenteen täytyy tähdätä parempaan yhteyteen. Pyytää anteeksi tai ei, olennaista on se, että isänä käytös lastaan kohtaan on tällaista:

• Haluan olla sinun kanssasi
• Haluan tukea sinua 
• Olen kiinnostunut sinusta 
  
  
  
  
  
  
  

Monet hänen ikäpolvensa miehet eivät paljoa osaa keskustella, kysellä kuulumisia, nimetä tunteita, ottaa syliin, halata, kannustaa, olla vaatimatta vääriin saappaisiin astumista ja niin edelleen. Huomasitko, miten paljon tärkeitä asioita siinä oli lapsen näkökulmasta? Kyllä lapsen oikeus on tulla nähdyksi, kuulluksi, kohdatuksi ja rakastetuksi myös oman isänsä kautta. Mikäli sellainen on suotu. Se on kuitenkin ollut ainakin itselleni olennainen perusta. Vaikka lapsi kasvaa aikuiseksi, isän tehtävä jatkuu omaan tai lapsensa kuolemaan saakka. Tehtävä on sama: rakastaa ja tukea. Hyväksyä ja kannustaa. En voisi kuvitellakaan saavani isältäni viestejä, etten riittäisi hänelle tai että hän toruisi minua. Varsinkin asioista, jotka olisivat minulle ja sitä kautta perheelleni hyväksi, mutta jotka hän itse tekisi tai olisi tehnyt oikein. Isän ei kuulu elää lapsensa kautta omaa elämäänsä.

 Isäni on edelleen elossa. 

Olen tästä hyvin kiitollinen siksikin, sillä hän on hyvä isä. Hän miettii aina  parastani. Myös lastenlastensa. Mutta tätäkin puolta hän osaa miettiä myös minun ja vaimoni kautta. “Miten te jaksaisitte paremmin sitä teidän ruljanssia”? Tämä ajatus näkyy hänen ja äitini asenteessa. He pyrkivätkin helpottamaan monin eri tavoin, maantieteellinen välimatka, ikä ja voimat huomioiden. Toki, kun rahakaan ei kasva puissa, he ovat myötäeläneet myös tietäen, että lapsiperheessä maksetaan asuntolainaa ja toisen ollessa koti-isänä, ei reilun 300 euron kuukausipalkka pitkälle kanna. 

Hyvä isä on sellainen, joka ei peri velkaa lapseltaan. Eli hän ei ole kiitollisuudenvelassa. Hän tietää, että nyt minulla voi olla elämässä tiukkaa ja aikakin on todella kortilla, en vain kykene täyttämään sitä kiitollisuutta tavalla, jonka hän ansaitsisi. Hän tietää sen.