Vuoden koti-isä...nä

...Monet yöheräilyt, valvomiset, mökkihöperöityminen, venyminen ihan kaikkeen auton korjaamisesta kokkailuun ja kakkavahingoista päivittäiseen vaunujen työntämisiin kaksi pulkkaa perässä (monesti lumiauraajat hiekottavat koko tien leveydeltä arrrggg!!!) vie mehut miehestä. Aikuisen perustila on häiriintynyt. Joten luonnollinen kohtaaminen niin vastakkaisen sukupuolen (eli vaimoni) ja lasteni kanssa on lähes mahdotonta. Jopa yhteys omaan itseenikin on häiriintynyt. Olen alkanut kysellä jo, että "kuka olen?" Minuus on hälventynyt. Ei oma identiteetti voi olla pelkkää tätä. Moni vuosirenkaita kotiäitinä tietää kyllä mistä puhun. Mutta sieltä omalta kiertoradalta on välillä vaikea päästä pois. Ja vaikka miten se tuttavaperhe olisi kiva nähdä, niin molemmilla on oma kiertoratansa, ja ulkoavaruuteen on vaikea saada yhteys. Onneksi tässä viime kuukausina vanhempani ovat pelastaneet monta hetkeä tulemalla yökylään. Päivän aikaan on saanut sitä mitä isovanhemmilta toivoo: "V

Tässä nyt on ollut sen verran monta aamua aamutoimineen, aamupäivää ulkoiluineen, puoltapäivää lounassirkuksineen, alkuiltapäivää leikkihetkineen ja orastavan äidin kaipuun odotuksineen, välipalahetkeä, lastenohjelmien aikana tapahtuvaa ruoanlaittohetkeä, ruokailua ja iltapalaa.... jotta voin jo jotain sanoa tästä tärkeästä teemasta. Ajatellaanpa ekaluokkalaista poikaani. Hän kaipaa isältään hyväksyntää. Hän on sen luonteinen, että hän tarvitsee sen katseen lisäksi myös yhdessä tekemisenä. Hyväksyntä näkyy myös siinä, että hän hyppää syliini ja minä otan hänet kiinni. Välillä vedetään pientä ottelua siitä, mitä erikoisuuksia hän voi saada (koska "silläkin on sellainen"), mutta plussalla ollaan. Meillä on yhteys. Siitäkin huolimatta, vaikka ikävä kyllä hän on joutunut itkemään minun aivan ylimitoitetun kiukustumisen takia. Ajatellaanpa pian 5 vuotta täyttävää poikaani. Hänkin kaipaa isältään hyväksyntää. Hän on sen luonteinen, että hänen kanssa pitää päästä samalle aaltopi