Vuoden koti-isä...nä

ISÄ  Montaa asiaa voi pitää itsestään selvänä. Yhtä ei.. Hyvää isää.  Olen viime vuosina ja etenkin viime aikoina pohtinut, miten merkittävä asia lapselle on sillä, minkälainen isä hänelle on suotu ja millä tavalla isä on paikkansa lapsen elämässä ottanut. Samalla olen joutunut tietenkin miettimään, osaanko itse välttää muiden ja toki omien vielä kovettumattomien kantapäiden kolinat.  Kun olin pieni, osoittiko isä olevansa kiinnostunut minusta tai tekemisistäni?  Niin.. Harrastin pienenä sellon soittoa. Kävin myös pianotunneilla. Kotona soitin isoveljen rummuilla. Myöhemmin kävin seurakuntanuorten kitarakerhossa, joka varsinkin kannusti tekemään omia lauluja. Pelasin myös futista Kurikan Ryhdissä. Vaikka äitini evästi sellon ja pianon ääreen, isä oli kuitenkin se, joka vei minut sellotunneille. Hänen kanssa kävin uimahallissa, koska hänen terveydentilansa ei sallinut enää siinä vaiheessa sitä samaa, jonka muistan edelleen hyvin lämpimänä: Kun olin 4-5 vuoden ikäine

Tapahtui Mikkelinpäivän messussa. Mietimme sunnuntaiaamuna vielä klo 9.20 aikaan, että kun nuorin lapsista oli kipeänä, ehtisinköhän kahden isoveljen kanssa klo 10 alkavaan jumalanpalvelukseen. Edellisenä sunnuntaina olin kahden nuorimman kanssa Vantaalla Myyrmäen Virtakirkossa. Siellä lapseni leikkivät "Sakkeuksen talon" (siis verovirasto sijaitsee samassa rakennuksessa) kirkkosalin oivallisesti sijoitetussa leikkihuoneessa. Nyt päätin lähteä kuitenkin kahden vanhimman lapseni kanssa Helsingin puolelle Pitäjänmäen kirkkoon. Siellä oli sentään Mikkelinpäivän kunniaksi perhemessu, jossa huomioitaisiin lapsia. Tosin tiesin etukäteen, että poikani eivät tule pysymään paikallaan (taaskaan), mutta messun jälkeen sentään olisi lounas ja joitain puuhapisteitä. Ehkä siis messu sinnitellään jotenkin paikoillaan..  Heti alkuun näytti siltä, ettei tämäkään messu ei ole tehty isompia ja vilkkaampia lapsia (lähinnä poikia) ajatellen. Onneksi saarnaaja oli melko haka huomioidessaan ke

Esikoiseni on ensimmäisellä luokalla. Hän ei ole ollut iltapäiväkerhossa. Vielä viime syksynä hän tosin jäi joka päivä koulun jälkeen pelaamaan jalkapalloa iltapäiväkerhossa olleiden ekaluokkalaisten poikien kanssa tunnista puoleentoista tuntiin. Pelit loppuivat sitten, kun iltapäiväkerholaiset menivät välipalalle. Olin ollut jo siinä vaiheessa odottamassa lastevaunujen kanssa koulun kentän laidalla alle 2-vuotiaan nukkuessa vielä päiväuniaan. Ja sen aikaa kun pojat pelasivat vielä "vöödiä" (eli world cup, jossa maalin tehnyt pääsee vaihtoon tai maalivahdiksi), alle 5-vuotias poikani teki pituushyppypaikasta hiekkalaatikon. Pikkuautot saivat arvoisensa temmellyskentän. Asiaan. Nyt ekaluokkalaisilta on kyselty halukkuutta jatkaa IP-kerhoa vielä toisella luokalla. Aika monessa koulussa kerholaisten määrä tippuu toiselle luokalle tultaessa. Miksi? Iltapäiväkerhohan olisi monelle lapsen vanhemmalle voitto. Oma lapsi leikkii kavereiden kanssa ohjatusti, tekee läksyt ja syö vie

...Monet yöheräilyt, valvomiset, mökkihöperöityminen, venyminen ihan kaikkeen auton korjaamisesta kokkailuun ja kakkavahingoista päivittäiseen vaunujen työntämisiin kaksi pulkkaa perässä (monesti lumiauraajat hiekottavat koko tien leveydeltä arrrggg!!!) vie mehut miehestä. Aikuisen perustila on häiriintynyt. Joten luonnollinen kohtaaminen niin vastakkaisen sukupuolen (eli vaimoni) ja lasteni kanssa on lähes mahdotonta. Jopa yhteys omaan itseenikin on häiriintynyt. Olen alkanut kysellä jo, että "kuka olen?" Minuus on hälventynyt. Ei oma identiteetti voi olla pelkkää tätä. Moni vuosirenkaita kotiäitinä tietää kyllä mistä puhun. Mutta sieltä omalta kiertoradalta on välillä vaikea päästä pois. Ja vaikka miten se tuttavaperhe olisi kiva nähdä, niin molemmilla on oma kiertoratansa, ja ulkoavaruuteen on vaikea saada yhteys. Onneksi tässä viime kuukausina vanhempani ovat pelastaneet monta hetkeä tulemalla yökylään. Päivän aikaan on saanut sitä mitä isovanhemmilta toivoo: "V

Tässä nyt on ollut sen verran monta aamua aamutoimineen, aamupäivää ulkoiluineen, puoltapäivää lounassirkuksineen, alkuiltapäivää leikkihetkineen ja orastavan äidin kaipuun odotuksineen, välipalahetkeä, lastenohjelmien aikana tapahtuvaa ruoanlaittohetkeä, ruokailua ja iltapalaa.... jotta voin jo jotain sanoa tästä tärkeästä teemasta. Ajatellaanpa ekaluokkalaista poikaani. Hän kaipaa isältään hyväksyntää. Hän on sen luonteinen, että hän tarvitsee sen katseen lisäksi myös yhdessä tekemisenä. Hyväksyntä näkyy myös siinä, että hän hyppää syliini ja minä otan hänet kiinni. Välillä vedetään pientä ottelua siitä, mitä erikoisuuksia hän voi saada (koska "silläkin on sellainen"), mutta plussalla ollaan. Meillä on yhteys. Siitäkin huolimatta, vaikka ikävä kyllä hän on joutunut itkemään minun aivan ylimitoitetun kiukustumisen takia. Ajatellaanpa pian 5 vuotta täyttävää poikaani. Hänkin kaipaa isältään hyväksyntää. Hän on sen luonteinen, että hänen kanssa pitää päästä samalle aaltopi

Oon viime aikoina miettinyt lasten itseohjautumista. Tiedättehän sen sanan, mikä esiintyy monen ajatuksissa oli sitten toteuttamassa uutta OPS:ia (opetussuunnitelmaa) tai oman lapsensa kasvatusta. Jos puhutaan alakouluikäisistä, niin tietyissä asioissa lapsen itseohjautuvuus on ihan lasten kengissä. Yksi esimerkki lienee kännykkä. Varsinkin jos puhutaan älypuhelimesta. Joo, kaikenlaisia sovelluksia ja rajoittimiakin on, joiden avulla lapsi ei päädy vielä pornosivuille tms. Koska kyse on lapsesta, vaakakupissa pitäisi aina painaa enemmän oman lapsen paras kuin muiden lasten tuomat paineet (kaikilla muillakin on jo sellainen). Tänä syksynä tein erään havainnon monest mennessäni ekaluokkalaista lastani vastaan koulupäivän jälkeen. Matkalla tuli vastaan monia lapsia, jotka tuijotti kämmeneensä kuin mitkäkin zombiet. Noh, samaa näkee aikuisistakin. Tästä toki sanoin heille, että "muista katsoa eteen koulutiellä, ettet törmää." Kylä todellakin kasvattaa. Ja saa ka