Vuoden koti-isä...nä

Niin... Otsikko kertoo sen mistä moni haaveilee. Elämän yksinkertaistamisesta. Mitä sitä nyt minnekään aurinkorannikolle mennä, kun elämyksiä voi kokea loka-marras-joulu-tammi-helmi-maalis- ja osin huhtikuisista haalarijumpista. Ja mitä sitä nyt hommata mitään mökkiä, kun mökkihöperöityä voi ihan jo omassa kodissaan. Etkä edes voisi hommata tuolla palkalla autoa mökille päästäksesi. Ruokailunkin voi konmarittaa . Tähän työhön ei kuitenkaan kuulu työsuhde-etuja. Eli esimerkiksi loman pituuskin lyhenee sitä mukaa, miten pitkään valitset olla tässä duunissa. Tähän työhön kuuluu pelkkiä kotietuja. Kaikesta väännöstä, hermojen venyttämisestä/katkeamisesta, itkusta ja äksyilyistä huolimatta.. Se on sinun rakas lapsi. Tiedät sen, kun hän on nukkunut yönsä hyvin, syönyt riittävästi, riidatkin on selvitetty ja sitten hän istuu siinä sylissäsi. Kenties siinä luetaan kirjaa, höpötellään jotain hassuja, lauleskellaan ja sitten välillä katseet kohtaavat. Tiedätkö ne katseet? Minulla on jo nyt täs

Niin, se vertaisuus. Siitä puhutaan joka paikassa. Viime vuosikymmenellä vegaanit löysivät pikemminkin hyväksyntää valikoiduilta nettipalstoilta kuin setänsä yrittäessä kokata jotain pöytävierailleen. Vantaalainen miesopettaja huomaa tärkeämmäksi löytää ammatillista komppausta toisilta miesopettajilta, koska joukot harvenevat kovaa tahtia. Harvalukuiset infrapunasaunojen käyttäjät ilahtuvat kohtalotovereittensa tapaamisesta, jotta eivät ole niin ypöyksin ja niin edelleen. Mutta ne hetket kotona, kun et jaksa. Niin.. Oikeasti et jaksa. Yksi kiukuttelee aamusta iltaan, toinen ei syö kuten pitäisi ja edelliset yöt ovat jääneet katkonaisen lyhyeksi. Lapsillakaan ei mene sen paremmin sairastelun tai muun seikan takia. Mutta joo, perheen akkuja pitäisi ladata yhtä usein kuin tämän päivän puhelimia. Rasittavaa. Sitten kun pääset iltapäivällä lasten kanssa kauppaan, jossa kauppalistalle alkaa tulla lisää rivejä lasten luovan kauppakäyttäytymisen johdosta. "Mä haluun isi ton.." Sitt

No niin... Kaksi arkiviikkoa lasten kanssa kotona. Kaikki vielä hengissä. Yhdellä tosin herpes-epäily, mutta sitä en voi laittaa omaan piikkiin. Lääkäri epäili sitä ja sellaisen voi saada ihan mistä vaan. Siinä mieleässä en sittenkään ole niin kiitollinen mahdollisesti avoimesta päiväkodista, vaikka se on aivan kuin Luojan lahja alueen kotona oleville vanhemmille. Joka päivä on tehty kotona monta majaa sisällä ja ulkonakin on puutarhatuoleja ja kaikkea muuta mukavaa ja liian harvoin paikoilleen palautuvaa lähes päivittäin. Se todellinen leikkitemppu on minun osaltani ollut se, että aamulla olen valmistanut kolmelle lapselle vaatteet ja vielä vaihtarit. Sitten se aamiaisruljanssi. Sitten vielä se pukemisjumppa. Joo joo, tiedän. Nyt ei ole vielä edes sateinen marraskuu, jolloin haalarijumppaa on vasta edessä. Sen verran tosin jo tiedän, että aikuisen kannattaa pukea pienet lapset alusvaatteillaan. On se sen verran hikistä puuhaa. Hikeä erittää eniten ne siirtymät. Ja nimenomaan a

 "Jäisitkö koti-isäksi? Vaikka ..hmm.. vuodeksi?" Nämä sanat vaimoni lausui minulle talvella 2018. Olin kyllä pitänyt kolmesta lapsestamme kaikki mahdolliset Kelan suomat ja työpaikalleni ehdottamani isävapaat ollen pisimmillään 3 kuukautta putkeen kotona kesälomien ohessa. Mutta että kokonainen vuosirengas näiden silmien ympärille?  Olen tähän asti kyllä tunnollisesti tehnyt kaikki elämääni koskevat isommat ja pienemmät päätökset perheen ehdoilla. Nytkin puntarissa oli perheen paras ja oma hyvinvointini. Yllättävää kyllä, työ ei lopulta kuulunut tähän puntariin ollenkaan. Eikä sillä, ettenkö nauttisi työstäni, mutta niitä klo 5.30 herätyksiä en jää kaipaamaan.  Ja sitä paitsi töitä ehtii kyllä tekemään. Varsinkin, jos se eläkestatus odottaa kuitenkin vasta 70 ikävuoden jälkeen. Ja mikäli olen jo tähän asti työurallani ideoinut leipääni maistuvaa ja idearikasta sisältöä, sama voisi onnistua kotonakin. Näin päivät rullaa mukavasti. Puntarissa siis perheen paras ja oma hyvi