Yhteys on se juttu
Tässä nyt on ollut sen verran monta aamua aamutoimineen, aamupäivää ulkoiluineen, puoltapäivää lounassirkuksineen, alkuiltapäivää leikkihetkineen ja orastavan äidin kaipuun odotuksineen, välipalahetkeä, lastenohjelmien aikana tapahtuvaa ruoanlaittohetkeä, ruokailua ja iltapalaa.... jotta voin jo jotain sanoa tästä tärkeästä teemasta.
Ajatellaanpa ekaluokkalaista poikaani. Hän kaipaa isältään hyväksyntää. Hän on sen luonteinen, että hän tarvitsee sen katseen lisäksi myös yhdessä tekemisenä. Hyväksyntä näkyy myös siinä, että hän hyppää syliini ja minä otan hänet kiinni. Välillä vedetään pientä ottelua siitä, mitä erikoisuuksia hän voi saada (koska "silläkin on sellainen"), mutta plussalla ollaan. Meillä on yhteys. Siitäkin huolimatta, vaikka ikävä kyllä hän on joutunut itkemään minun aivan ylimitoitetun kiukustumisen takia.
Ajatellaanpa pian 5 vuotta täyttävää poikaani. Hänkin kaipaa isältään hyväksyntää. Hän on sen luonteinen, että hänen kanssa pitää päästä samalle aaltopituudelle. Kakka- ja pissajutut on vielä kova juttu. Mutta onneksi on jotain syvällisempää. Navan yläpuolelle asettuvat hassuttelut. Siispä välillä rakennellaa jotain legoilla tai sitten vedän häntä pulkalla päivittäin perässäni suostuen hänen ailahteleviin matkasuunnitelmiin. Aina kun ei ole kiire, niin hän saa edetä 100 metrin matkan kuin olisi kellon perusteella maraton kyseessä.
Ajatellaanpa pian 2 vuotta täyttävää tyttöäni. Hän on aika paljon sylissä. Tai siis sen aikaa ennen kuin hyppää pois ja sitten takaisin. Yleensä tämä tapahtuu pallealta matolle ja takaisin. Yhtä kaikki, pomput on jees ja sitä tehdään perässä mitä isä ja veljet. Kujeilut, kiipeilyt, pomput sohvalta lattialle ja tuolilta ruokapöydälle kunnes on aika nostaa elävä liha pois pöydältä. Hänkin on niin ihana. En vain lakkaa ihastelemasta sitä huumoria, mikä hänellä jo on. Silloin kun hän vielä hörppi rintamaitoa ja minä istuin vieressä, hän saattoi härnätä minua toisella jalallaan tarjoten maailman vekkuleimman hymyn. Isä sulaa monta kertaa talvipakkasilla tuon tytön katseista.
Tuntuu, että yhteys on löytynyt.. Tai syventynyt.
Ajatellaanpa ekaluokkalaista poikaani. Hän kaipaa isältään hyväksyntää. Hän on sen luonteinen, että hän tarvitsee sen katseen lisäksi myös yhdessä tekemisenä. Hyväksyntä näkyy myös siinä, että hän hyppää syliini ja minä otan hänet kiinni. Välillä vedetään pientä ottelua siitä, mitä erikoisuuksia hän voi saada (koska "silläkin on sellainen"), mutta plussalla ollaan. Meillä on yhteys. Siitäkin huolimatta, vaikka ikävä kyllä hän on joutunut itkemään minun aivan ylimitoitetun kiukustumisen takia.
Ajatellaanpa pian 5 vuotta täyttävää poikaani. Hänkin kaipaa isältään hyväksyntää. Hän on sen luonteinen, että hänen kanssa pitää päästä samalle aaltopituudelle. Kakka- ja pissajutut on vielä kova juttu. Mutta onneksi on jotain syvällisempää. Navan yläpuolelle asettuvat hassuttelut. Siispä välillä rakennellaa jotain legoilla tai sitten vedän häntä pulkalla päivittäin perässäni suostuen hänen ailahteleviin matkasuunnitelmiin. Aina kun ei ole kiire, niin hän saa edetä 100 metrin matkan kuin olisi kellon perusteella maraton kyseessä.
Ajatellaanpa pian 2 vuotta täyttävää tyttöäni. Hän on aika paljon sylissä. Tai siis sen aikaa ennen kuin hyppää pois ja sitten takaisin. Yleensä tämä tapahtuu pallealta matolle ja takaisin. Yhtä kaikki, pomput on jees ja sitä tehdään perässä mitä isä ja veljet. Kujeilut, kiipeilyt, pomput sohvalta lattialle ja tuolilta ruokapöydälle kunnes on aika nostaa elävä liha pois pöydältä. Hänkin on niin ihana. En vain lakkaa ihastelemasta sitä huumoria, mikä hänellä jo on. Silloin kun hän vielä hörppi rintamaitoa ja minä istuin vieressä, hän saattoi härnätä minua toisella jalallaan tarjoten maailman vekkuleimman hymyn. Isä sulaa monta kertaa talvipakkasilla tuon tytön katseista.
Tuntuu, että yhteys on löytynyt.. Tai syventynyt.
Ihana kirjoitus. <3
VastaaPoista