Lapsen itseohjautuvuudesta - Hän menee sinne, minne tahtoo!

Oon viime aikoina miettinyt lasten itseohjautumista. Tiedättehän sen sanan, mikä esiintyy monen ajatuksissa oli sitten toteuttamassa uutta OPS:ia (opetussuunnitelmaa) tai oman lapsensa kasvatusta. Jos puhutaan alakouluikäisistä, niin tietyissä asioissa lapsen itseohjautuvuus on ihan lasten kengissä.

Yksi esimerkki lienee kännykkä. Varsinkin jos puhutaan älypuhelimesta. Joo, kaikenlaisia sovelluksia ja rajoittimiakin on, joiden avulla lapsi ei päädy vielä pornosivuille tms. Koska kyse on lapsesta, vaakakupissa pitäisi aina painaa enemmän oman lapsen paras kuin muiden lasten tuomat paineet (kaikilla muillakin on jo sellainen).

Tänä syksynä tein erään havainnon monest mennessäni ekaluokkalaista lastani vastaan koulupäivän jälkeen. Matkalla tuli vastaan monia lapsia, jotka tuijotti kämmeneensä kuin mitkäkin zombiet. Noh, samaa näkee aikuisistakin. Tästä toki sanoin heille, että "muista katsoa eteen koulutiellä, ettet törmää." Kylä todellakin kasvattaa. Ja saa kasvattaa minunkin lapsiani.

Monesti näin myös ekaluokkalaisen katsovan vanhempien sallimasta spotifystä jotain biisiä missä "painuttiin **ttuun". Todellakin sanoin, että tollanen ei sovi lasten korville. Pian hän kuunteli sitä uudestaan 4-vuotiaan lapseni kuullen, mistä kyllä annoin hänen ymmärtää, onko tämä enää soveliasta. Tämän tapainen toistui usein hänen kohdallaan.

Muuten. Samaan aikaan kun tämä 4-vuotias kiipeili vajaan tunnin kiipeilytelineellä, eräs 1-4-luokkalainen pelasi kännykällään koko ajan. Oli ollut siellä ennen meitä ja jäi sinne tuijottamaan kämmentään meidän lähdettyä. Lapsi on itseohjautuva mutta vain sinne minne hän haluaa.

Koska me emme näe, me emme välitä?

Oma poikani lienee ainoa ekaluokkalainen, jolla ei ole puhelinta. Se saa kysymään, että mikä meissä ihmisissä on muuttunut niin paljon, että kaikilla tietyn ikäisillä pitää olla jo? Itse sain oman puhelimen inttiin. Ehkä me selvisimme jotenkin ala-asteesta ilman puhelinta. Moni vanhempi perustelee asiaa, että omaan lapseen saa yhteyden ja lapsi vanhempaansa koulutiellä. "Nyt voi hakea" jne.. Se on ihan perusteltua.

Mutta ne älypuhelimet tuon ikäisille, come on... Miksi tuon ikäisille ei riittäisi näppäinpuhelin? Oma poikani on toki kinunut koko syksyn puhelinta, koska muillakin on. Kysyin, että miksi haluat puhelinta? "Noo, koska mää... vaan haluan" Koska kaikilla muillakin on. Muistan tuon fraasin. Monella muulla oli nintendo tai mopo. Ei tullu mulle, mutta kiva oli käydä kylässä niitäkin testaamassa.

Vanhempien rooli on olla vanhempi ja tähän liittyy rajat. Koen, että vanhemmat ovat nykyään tosi avuttomia tiettyjen rajojen kanssa. Ei osata sanoa "ei". Se on säälittävää. Totta kai lapselta pitää kieltää asioita, mitkä eivät ole hänelle hyväksi. Tai pitää ainakin rajoittaa.

Tiedän lapsia, jotka pelaavat tai katsovat lasten ohjelmaa tunteja päivän aikana. Sitten jos nämä lapset ovat vielä päiväkodissa tai koulun jälkeen iltapäiväkerhossa, niin montako tuntia vanhempi ehtii kohtaamaan lastaan?

Rajat ovat hyviä juttuja. Ne rajoittavat lapsemme myös luoksemme ja pois asioista, mitkä eivät ole lapsillemme välttämättömiä.

Pelaamista tai musavideioiden katsomista ei pidä demonisoida. Mutta ne rajat.. Tiedän joidenkin pelaavan ihan mielin määrin monta tuntia päivässä. Koska liikkeelle lähtenyttä junaa on vaikeampi pysäyttää, on syytä tarkastella junaa, joka on vielä laiturilla. Matkaa, joka junaa odottaa.

Kieltäminen voi tarkoittaa sitä, että lapsi joutuu kohtaamaan tylsyyttä tai sitten vanhempi itse joutuu leikkimään/olemaan lapsen kanssa. Ymmärrettävää, että voimavarojen käytyä vähiin rajoittimet ja ei-sanan käyttö tuntuu vaikealta omaan vanhemmuuteen.

Josko oma lapsesi on vielä laiturilla? Hän voi olla hyvä esimerkki muille kavereilleen. Ryhmäpaine on lapsilla kovaa valuuttaa, mutta onneksi vanhemmalla on aina viimeinen sana. Ja saakin olla.