Isät on sankareita - äidit väsähtäneitä
No niin... Kaksi arkiviikkoa lasten kanssa kotona. Kaikki vielä hengissä. Yhdellä tosin herpes-epäily, mutta sitä en voi laittaa omaan piikkiin. Lääkäri epäili sitä ja sellaisen voi saada ihan mistä vaan. Siinä mieleässä en sittenkään ole niin kiitollinen mahdollisesti avoimesta päiväkodista, vaikka se on aivan kuin Luojan lahja alueen kotona oleville vanhemmille.
Joka päivä on tehty kotona monta majaa sisällä ja ulkonakin on puutarhatuoleja ja kaikkea muuta mukavaa ja liian harvoin paikoilleen palautuvaa lähes päivittäin. Se todellinen leikkitemppu on minun osaltani ollut se, että aamulla olen valmistanut kolmelle lapselle vaatteet ja vielä vaihtarit.
Sitten se aamiaisruljanssi. Sitten vielä se pukemisjumppa. Joo joo, tiedän. Nyt ei ole vielä edes sateinen marraskuu, jolloin haalarijumppaa on vasta edessä. Sen verran tosin jo tiedän, että aikuisen kannattaa pukea pienet lapset alusvaatteillaan. On se sen verran hikistä puuhaa.
Hikeä erittää eniten ne siirtymät. Ja nimenomaan aamulla. 1,5-vuotias isin prinsessa, joka on tuntemistani 11 kilon punnuksista se vaikeiten käsiteltä. Miten siitä ottaa kiinni, kun se valahtaa kaarelle ilmassa fysiikan lakien vastaisesti? Joskus toisen jalan pukeminen onnistuu, toisinaan myös niin, että siihen jalkaan onnistuu laittamaan housun lahkeen jonkun takin sijaan.
-- -- -- --
Mutta minä. Minä se olen, joka on vienyt ja hakenut poikaani koulusta koko legioonan kanssa. Tai no, kolmen lapsen kulkeena. Ja nyt jäätyäni koti-isäksi kiitän siitä, etten ole vanhoillislestadiolainen. Mikäli asuisin Oulun suunnalla, minulla saattaisi olla monta vaippaikäistä lasta ja kaikki pitäisi saada kuljetettua mukana vanhimman koulutielle. Mietin jo, että mitkä ihmeen hermot niillä vuosia kotona olleilla äideillä oikein on (tai oli) ja millä kvintettirattailla ne edes kulkee? Ja missä niitä kvintettirattaita edes myydään? Varmaan jollain suljetulla nettisivustolla...
Mutta hengissä ollaan. Hauskaa on jo tsekata alueen tärkeät mestat. Hei, mä voin jo jutella naapurin Sepen tai Katin kanssa siitä, missä on parhaat keinut tai mikä kiipeilyteline antaa parhaimat kiksi 4-vuotiaalle. Jokaista paikkaa kuitenkin yhdistää yksi asia. Me miehet edustamme kotiin jääneinä vanhempina vähemmistöä. Jes, mä olen osa vähemmistöä! Mä tienaan tällä tittelillä muutaman sadan euron kuussa. Repikää siitä. Sain juuri sitä paitsi 140 euron sakot, kun ohituskaistan päätteeksi ohittamani rekan jälkeen en ehtinyt jarruttaa pienemmän nopeusrajoituksen mukaan. Valtio kiittää.
Kun juttelen naapuruston tätien kanssa ja kerron jääneeni vuodeksi kotiin, niin kaikki kehuu päätöstä ja juttelee niitä näitä kanssani. Minusta tulee monien silmissä sankari. Kaikki mummot ja papat sekä jotkut isätkin kehuvat päätöstäni. Varsinkin ne isät, joilla on kokemusta asiasta. Osa kertoo, että miettivät kyllä kotiin jäämistä, mutta pää ei vaan kestä tai sitten töistä ei vain onnistu jäämään pois.
Olen kuitenkin sankari kuten monet muutkin vauvoilleen lerpettelevät isit ja pieniä poikiaan leikkipuistossa ilmaan nostelevat isät. Tällaistakin tapahtumaa on todistanut jo useat naiset, jotka eivät ehkä ole tällaista tehneet - ainakaan hetkeen. Minulla onkin tuoretta verta ja minun verityypillä voisin luovuttaa intoa vaikka kenelle. Lasten silmissä olen varmasti virtaa ja iloa täynnä. Minut saa leikkimään ja mä teen sitä. Ei välttämättä siksi, että haluaisin, vaan siksi koska mä kykenen siihen. Vastaavassa tilanteessa 7-12 vuotta kotiäitinä olleet eivät enää halua leikkiä, koska eivät halua ja se on tylsää. Hmm.. Arvostan niitä, jotka sanoo suoraan, että se on vaan tylsää olla leikkipuistossa tai kotona leikkiä legoilla lasten kanssa. Mutta tää on realismia. Jos teet samaa vuodesta toiseen eikä sinulla ole riittävästi aikuisten seuraa tai elämässäsi vaihteluita, niin kyllä sitä mökkihöperöityy. Eikä se ole tietenkään lasten vika. Niitä kuitenkin rakastaa, mutta niitä rakastaa sitten vähän jo väsyneeksi käynyt vanhempi.
On kuitenkin tärkeää, että se känny pysyy riittävän paljon taskussa ja oma katse kohtaa lapsen katseen siellä hiekkalaatikon reunalla. Niitä katseita ei välttämättä enää vaihdeta muutaman vuoden päästä hymyn kera.
Vielä on kuitenkin intoa. Vielä, kun on kaksi viikkoa takana. 50 vielä edessä. Eihän siinä ole kuin se pitkä syksy välissä. Ne lokakuusta helmikuuhun kestävät syyssateet. Ja jokapäiväinen ruoanlaittaminen. Ja aamuiset kävelyt kouluun ja joskus kerhon kautta kotiin. Ja iltapäivällä takaisin. Hyvin ohjelmoitua.
Siksi äidit, jos koette jo taisteluväsymystä ja tulevat haalarijumpat tule-paha-kakuista puhumattakaan ahdistavat jo teitä, niin rohkaisen teitä juttelemaan puolisonne kanssa mahdollisesta vaihdosta. Sitä voi verrata maratonin viestiin. Kapula siirtyy ja eteenpäin ja edellinen kenties tuupertuu maahan. Vähintäänkin menee tiputukseen. Jos naisille se töistä pois jääminen onnistuu, niin kyllä se tasa-arvoisessa Suomessakin pitäisi miehille onnistua. Ainakin se minulle onnistui. Ja siihen pitäisi kyllä olla lain mukaan mahdollisuus.
Joka päivä on tehty kotona monta majaa sisällä ja ulkonakin on puutarhatuoleja ja kaikkea muuta mukavaa ja liian harvoin paikoilleen palautuvaa lähes päivittäin. Se todellinen leikkitemppu on minun osaltani ollut se, että aamulla olen valmistanut kolmelle lapselle vaatteet ja vielä vaihtarit.
Hikeä erittää eniten ne siirtymät. Ja nimenomaan aamulla. 1,5-vuotias isin prinsessa, joka on tuntemistani 11 kilon punnuksista se vaikeiten käsiteltä. Miten siitä ottaa kiinni, kun se valahtaa kaarelle ilmassa fysiikan lakien vastaisesti? Joskus toisen jalan pukeminen onnistuu, toisinaan myös niin, että siihen jalkaan onnistuu laittamaan housun lahkeen jonkun takin sijaan.
-- -- -- --
Mutta minä. Minä se olen, joka on vienyt ja hakenut poikaani koulusta koko legioonan kanssa. Tai no, kolmen lapsen kulkeena. Ja nyt jäätyäni koti-isäksi kiitän siitä, etten ole vanhoillislestadiolainen. Mikäli asuisin Oulun suunnalla, minulla saattaisi olla monta vaippaikäistä lasta ja kaikki pitäisi saada kuljetettua mukana vanhimman koulutielle. Mietin jo, että mitkä ihmeen hermot niillä vuosia kotona olleilla äideillä oikein on (tai oli) ja millä kvintettirattailla ne edes kulkee? Ja missä niitä kvintettirattaita edes myydään? Varmaan jollain suljetulla nettisivustolla...Mutta hengissä ollaan. Hauskaa on jo tsekata alueen tärkeät mestat. Hei, mä voin jo jutella naapurin Sepen tai Katin kanssa siitä, missä on parhaat keinut tai mikä kiipeilyteline antaa parhaimat kiksi 4-vuotiaalle. Jokaista paikkaa kuitenkin yhdistää yksi asia. Me miehet edustamme kotiin jääneinä vanhempina vähemmistöä. Jes, mä olen osa vähemmistöä! Mä tienaan tällä tittelillä muutaman sadan euron kuussa. Repikää siitä. Sain juuri sitä paitsi 140 euron sakot, kun ohituskaistan päätteeksi ohittamani rekan jälkeen en ehtinyt jarruttaa pienemmän nopeusrajoituksen mukaan. Valtio kiittää.
Kun juttelen naapuruston tätien kanssa ja kerron jääneeni vuodeksi kotiin, niin kaikki kehuu päätöstä ja juttelee niitä näitä kanssani. Minusta tulee monien silmissä sankari. Kaikki mummot ja papat sekä jotkut isätkin kehuvat päätöstäni. Varsinkin ne isät, joilla on kokemusta asiasta. Osa kertoo, että miettivät kyllä kotiin jäämistä, mutta pää ei vaan kestä tai sitten töistä ei vain onnistu jäämään pois.
Olen kuitenkin sankari kuten monet muutkin vauvoilleen lerpettelevät isit ja pieniä poikiaan leikkipuistossa ilmaan nostelevat isät. Tällaistakin tapahtumaa on todistanut jo useat naiset, jotka eivät ehkä ole tällaista tehneet - ainakaan hetkeen. Minulla onkin tuoretta verta ja minun verityypillä voisin luovuttaa intoa vaikka kenelle. Lasten silmissä olen varmasti virtaa ja iloa täynnä. Minut saa leikkimään ja mä teen sitä. Ei välttämättä siksi, että haluaisin, vaan siksi koska mä kykenen siihen. Vastaavassa tilanteessa 7-12 vuotta kotiäitinä olleet eivät enää halua leikkiä, koska eivät halua ja se on tylsää. Hmm.. Arvostan niitä, jotka sanoo suoraan, että se on vaan tylsää olla leikkipuistossa tai kotona leikkiä legoilla lasten kanssa. Mutta tää on realismia. Jos teet samaa vuodesta toiseen eikä sinulla ole riittävästi aikuisten seuraa tai elämässäsi vaihteluita, niin kyllä sitä mökkihöperöityy. Eikä se ole tietenkään lasten vika. Niitä kuitenkin rakastaa, mutta niitä rakastaa sitten vähän jo väsyneeksi käynyt vanhempi.
On kuitenkin tärkeää, että se känny pysyy riittävän paljon taskussa ja oma katse kohtaa lapsen katseen siellä hiekkalaatikon reunalla. Niitä katseita ei välttämättä enää vaihdeta muutaman vuoden päästä hymyn kera.
Vielä on kuitenkin intoa. Vielä, kun on kaksi viikkoa takana. 50 vielä edessä. Eihän siinä ole kuin se pitkä syksy välissä. Ne lokakuusta helmikuuhun kestävät syyssateet. Ja jokapäiväinen ruoanlaittaminen. Ja aamuiset kävelyt kouluun ja joskus kerhon kautta kotiin. Ja iltapäivällä takaisin. Hyvin ohjelmoitua.
Siksi äidit, jos koette jo taisteluväsymystä ja tulevat haalarijumpat tule-paha-kakuista puhumattakaan ahdistavat jo teitä, niin rohkaisen teitä juttelemaan puolisonne kanssa mahdollisesta vaihdosta. Sitä voi verrata maratonin viestiin. Kapula siirtyy ja eteenpäin ja edellinen kenties tuupertuu maahan. Vähintäänkin menee tiputukseen. Jos naisille se töistä pois jääminen onnistuu, niin kyllä se tasa-arvoisessa Suomessakin pitäisi miehille onnistua. Ainakin se minulle onnistui. Ja siihen pitäisi kyllä olla lain mukaan mahdollisuus.
Kommentit
Lähetä kommentti