Vertaisuutta, jotta tulen kuulluksi
Niin, se vertaisuus. Siitä puhutaan joka paikassa. Viime vuosikymmenellä vegaanit löysivät pikemminkin hyväksyntää valikoiduilta nettipalstoilta kuin setänsä yrittäessä kokata jotain pöytävierailleen. Vantaalainen miesopettaja huomaa tärkeämmäksi löytää ammatillista komppausta toisilta miesopettajilta, koska joukot harvenevat kovaa tahtia. Harvalukuiset infrapunasaunojen käyttäjät ilahtuvat kohtalotovereittensa tapaamisesta, jotta eivät ole niin ypöyksin ja niin edelleen.
Mutta ne hetket kotona, kun et jaksa. Niin.. Oikeasti et jaksa. Yksi kiukuttelee aamusta iltaan, toinen ei syö kuten pitäisi ja edelliset yöt ovat jääneet katkonaisen lyhyeksi. Lapsillakaan ei mene sen paremmin sairastelun tai muun seikan takia. Mutta joo, perheen akkuja pitäisi ladata yhtä usein kuin tämän päivän puhelimia. Rasittavaa. Sitten kun pääset iltapäivällä lasten kanssa kauppaan, jossa kauppalistalle alkaa tulla lisää rivejä lasten luovan kauppakäyttäytymisen johdosta. "Mä haluun isi ton.." Sitten isi jatkaa, että "kuule rakas. Me emme tarvitse liivatelehtiä tai koira ruokaa. Meillä ei ole koiraa". Sitten kun se kiukuttelu tulee ja lapsi on jo löytänyt liian aikaisessa vaiheessa päivää aikuisestaan sen lapsen, on peli jo menetetty. Aikuisen kontrolli pettää eikä hän kykene olemaan aikuinen. Tämähän on niitä Sinkkosen uhkakuvia, jotka toteutuvat takuulla jokaisessa perheessä ainakin jossain vaiheessa. Niissäkin, joissa ne seitsemäntoista kuumaa rautaa kimaltelee täydellisesti. Mutta.. Näissäkin perheissä väsytään. Siksi tarvitsemme lepoa ja ymmärrystä.
Kun se väsymys yllättää, värikartasta tulee yksioikoisen harmaa ja mieliala saattaa olla itse kullakin ärtynyt, ymmärtämätön ulkopuolinen tulee toteamaan jossain tilanteessa, että "ne lapset on pieniä niin lyhyen aikaa. Toi menee niin nopeasti ohi. Vielä kuule kaipaat näitä aikoja vuosien päästä." Mitä se auttaa äidin tai isän meneillään olevaan väsyyn ja pettymykseen omasta perheestä, että joku sanoo neljän vuoden päässä olevan seesteisiä aikoja. "Ok, täytyy sitten nukkua nää päiväunet ja laittaa nää hermot hoitoon".
Keneltä saat vertaisuutta?
On tilanteita, kun tarvitsemme apukäsiä ja toisaalta vertaisuutta. Jos isovanhempia on käytettävissä, heiltä saattaa saada tunneiksi tai jopa päiväksi/päiviksi lastenhoitoa. Tällöin vanhempi tai vanhemmat saattavat karata omaan keidashetkeensä. Niistä saa virtaa, jotta on voimaa taas rakastaa lapsiaan. Mutta voi olla, ettei isovanhemmilta ei tule sellaista ymmärrystä jota odottaa. Eli vaari ei enää muista minkälaista se oli, kun aamuntoimien jälkeen huomaa viimeisen vaipan olevan pikkuisen jaloissa ja ruokatarpeet ovat loppuneet kaapista. Muori ei välttämättä ymmärrä minkälaista on, kun omalle esiteinille tulee ulkonäköpaineita instasta. Tai se, kun veljekset tappelee keskenään ja muori ihmettelee mikä helvetin esikartano täältä löytyykin. Heiltä voi saada apukäsiä, mutta kuulluksi tuleminen voi jäädä kerta toisensa jälkeen toteutumatta. NYT EI PIDÄ YMMÄRTÄÄ VÄÄRIN. Vanhemmat voivat kyllä tulla kuulluksi isovanhempien suunnalta, mutta se vertaisuuden kokemus löytyy muualta.
Esimerkki. Viime kesänä poikkesimme isovanhempien täysien pöytien luota kaveriperheellä. Kun tulimme sisään, kolme alakouluikäistä poikaa istui kainosti sohvalla. Kaksi pelasi shakkia keskenään ja yksi tarkkaili sivussa. Edellisellä kerralla käydessämme he lukivat sarjakuvia. Kun kuulumiset oli vaihdettu, alkoi kaikilla lapsilla rittämään jo vauhtia ja kahnaustakin siunaantui kaveriperheen poikienkin välille. Iloitsin siitä. Oli jotenkin helpompi samastua. En olekaan niin yksin. En ole välttämättä epäonnistunut. Tämä kuuluukin tähän elämään. Aina ei voi onnistua. Lähtiessämme roikotin yhtä poikaa märkänä selässäni (joskus on pakko pakottaa), taaperotyttö vollotti kuin bulgarialaiset itkijänaiset ja vanhin oli jossain hukassa. Kaveri-isukki sanoikin: "Kiitos tästä". Hänkin sai tästä näkymästä lohdutusta omiin vastaaviin hetkiin. Mitä ne sitten ovatkaan. Pelin hävinnyt poika lyö shakkilaudan kiinni veljen sormien jäädessä väliin?
Kaveriperheet, perheleirit, seurakunnalliset yhteisöt, hiekkalaatikon keskustelut muiden aikuisten kanssa. Ne on niitä hetkiä, joissa tulen kuulluksi tai huomaan, että en minä ihan luuseri olekaan. Joko me kaikki olemme tai sitten tämä vain kuuluu tähän. Mutta olipa hyvä huomata, että en olekaan yksin.
Mutta ne hetket kotona, kun et jaksa. Niin.. Oikeasti et jaksa. Yksi kiukuttelee aamusta iltaan, toinen ei syö kuten pitäisi ja edelliset yöt ovat jääneet katkonaisen lyhyeksi. Lapsillakaan ei mene sen paremmin sairastelun tai muun seikan takia. Mutta joo, perheen akkuja pitäisi ladata yhtä usein kuin tämän päivän puhelimia. Rasittavaa. Sitten kun pääset iltapäivällä lasten kanssa kauppaan, jossa kauppalistalle alkaa tulla lisää rivejä lasten luovan kauppakäyttäytymisen johdosta. "Mä haluun isi ton.." Sitten isi jatkaa, että "kuule rakas. Me emme tarvitse liivatelehtiä tai koira ruokaa. Meillä ei ole koiraa". Sitten kun se kiukuttelu tulee ja lapsi on jo löytänyt liian aikaisessa vaiheessa päivää aikuisestaan sen lapsen, on peli jo menetetty. Aikuisen kontrolli pettää eikä hän kykene olemaan aikuinen. Tämähän on niitä Sinkkosen uhkakuvia, jotka toteutuvat takuulla jokaisessa perheessä ainakin jossain vaiheessa. Niissäkin, joissa ne seitsemäntoista kuumaa rautaa kimaltelee täydellisesti. Mutta.. Näissäkin perheissä väsytään. Siksi tarvitsemme lepoa ja ymmärrystä.
Kun se väsymys yllättää, värikartasta tulee yksioikoisen harmaa ja mieliala saattaa olla itse kullakin ärtynyt, ymmärtämätön ulkopuolinen tulee toteamaan jossain tilanteessa, että "ne lapset on pieniä niin lyhyen aikaa. Toi menee niin nopeasti ohi. Vielä kuule kaipaat näitä aikoja vuosien päästä." Mitä se auttaa äidin tai isän meneillään olevaan väsyyn ja pettymykseen omasta perheestä, että joku sanoo neljän vuoden päässä olevan seesteisiä aikoja. "Ok, täytyy sitten nukkua nää päiväunet ja laittaa nää hermot hoitoon".
Keneltä saat vertaisuutta?
On tilanteita, kun tarvitsemme apukäsiä ja toisaalta vertaisuutta. Jos isovanhempia on käytettävissä, heiltä saattaa saada tunneiksi tai jopa päiväksi/päiviksi lastenhoitoa. Tällöin vanhempi tai vanhemmat saattavat karata omaan keidashetkeensä. Niistä saa virtaa, jotta on voimaa taas rakastaa lapsiaan. Mutta voi olla, ettei isovanhemmilta ei tule sellaista ymmärrystä jota odottaa. Eli vaari ei enää muista minkälaista se oli, kun aamuntoimien jälkeen huomaa viimeisen vaipan olevan pikkuisen jaloissa ja ruokatarpeet ovat loppuneet kaapista. Muori ei välttämättä ymmärrä minkälaista on, kun omalle esiteinille tulee ulkonäköpaineita instasta. Tai se, kun veljekset tappelee keskenään ja muori ihmettelee mikä helvetin esikartano täältä löytyykin. Heiltä voi saada apukäsiä, mutta kuulluksi tuleminen voi jäädä kerta toisensa jälkeen toteutumatta. NYT EI PIDÄ YMMÄRTÄÄ VÄÄRIN. Vanhemmat voivat kyllä tulla kuulluksi isovanhempien suunnalta, mutta se vertaisuuden kokemus löytyy muualta.
Esimerkki. Viime kesänä poikkesimme isovanhempien täysien pöytien luota kaveriperheellä. Kun tulimme sisään, kolme alakouluikäistä poikaa istui kainosti sohvalla. Kaksi pelasi shakkia keskenään ja yksi tarkkaili sivussa. Edellisellä kerralla käydessämme he lukivat sarjakuvia. Kun kuulumiset oli vaihdettu, alkoi kaikilla lapsilla rittämään jo vauhtia ja kahnaustakin siunaantui kaveriperheen poikienkin välille. Iloitsin siitä. Oli jotenkin helpompi samastua. En olekaan niin yksin. En ole välttämättä epäonnistunut. Tämä kuuluukin tähän elämään. Aina ei voi onnistua. Lähtiessämme roikotin yhtä poikaa märkänä selässäni (joskus on pakko pakottaa), taaperotyttö vollotti kuin bulgarialaiset itkijänaiset ja vanhin oli jossain hukassa. Kaveri-isukki sanoikin: "Kiitos tästä". Hänkin sai tästä näkymästä lohdutusta omiin vastaaviin hetkiin. Mitä ne sitten ovatkaan. Pelin hävinnyt poika lyö shakkilaudan kiinni veljen sormien jäädessä väliin?
Kaveriperheet, perheleirit, seurakunnalliset yhteisöt, hiekkalaatikon keskustelut muiden aikuisten kanssa. Ne on niitä hetkiä, joissa tulen kuulluksi tai huomaan, että en minä ihan luuseri olekaan. Joko me kaikki olemme tai sitten tämä vain kuuluu tähän. Mutta olipa hyvä huomata, että en olekaan yksin.
Kommentit
Lähetä kommentti