Yhteys pätkii koska..

...Monet yöheräilyt, valvomiset, mökkihöperöityminen, venyminen ihan kaikkeen auton korjaamisesta kokkailuun ja kakkavahingoista päivittäiseen vaunujen työntämisiin kaksi pulkkaa perässä (monesti lumiauraajat hiekottavat koko tien leveydeltä arrrggg!!!) vie mehut miehestä.

Aikuisen perustila on häiriintynyt. Joten luonnollinen kohtaaminen niin vastakkaisen sukupuolen (eli vaimoni) ja lasteni kanssa on lähes mahdotonta. Jopa yhteys omaan itseenikin on häiriintynyt. Olen alkanut kysellä jo, että "kuka olen?" Minuus on hälventynyt. Ei oma identiteetti voi olla pelkkää tätä. Moni vuosirenkaita kotiäitinä tietää kyllä mistä puhun. Mutta sieltä omalta kiertoradalta on välillä vaikea päästä pois. Ja vaikka miten se tuttavaperhe olisi kiva nähdä, niin molemmilla on oma kiertoratansa, ja ulkoavaruuteen on vaikea saada yhteys.

Onneksi tässä viime kuukausina vanhempani ovat pelastaneet monta hetkeä tulemalla yökylään. Päivän aikaan on saanut sitä mitä isovanhemmilta toivoo: "Voinko tehdä ruokaa, silittää paitoja, pestä pyykkiä, olla lasten kanssa, käydä kaupassa, maksaa laskun?" Siitä iso kiitos vanhemilleni! Saan kiittää siitä, että sekä äitini että isäni venyivät molemmat viiden lapsen kanssa ja asettivat lastensa edun itsensä edelle. Ja näin tapahtuu edelleen! Joka vuosi he jaksavat esimerkiksi poimia marjoja sen verran, että voivat jakaa sitä viiden eri lapsen talouteen. Ja aina kun tulevat kylään, kassi on täynnä marjoja, ruokaa jne.

Yksi iso virstanpylväs tuli ohitettua hiljattain juuri vanhempieni ansiosta. He tulivat jälleen yökylään mutta niin, että hoitivat koko hellahoidon ja nukuttamiset helahoitoineen. Eli minä vietin vaimoni kanssa yön kahdestaan ekaa kertaa seitsemään vuoteen toisaalla!

Vanhempieni kohdalla voin todeta, että se peräänkuuluttamani yhteys on luotu. Äitini oli kotona 10 vuotta. Isä järjesti työnsä niin, että pystyi tulemaan kesken päivän kotiin laittaakseen pienelle koulupojalle välipalan. Se oli sitä rakkautta. Ja sitä on tullut myöhemminkin, kun on esimerkiksi soiteltu perään ja kyselty, että mitenkäs täällä on jakseltu ja sitten tehty välillä johtopäätökset tänne tulemisella.

Tällaiset "voinko auttaa" -avut ilman kiitollisuudenvelkaan jäämistä (ovathan he sentään vanhempiani) liikuttaa. Toki avusta aina kiitetään, mutta pikemminkin he kiittävät. No, välimatka on heiltä meille pitkä. Yökyläily kerran kuukauden aikana on sen ikäisiltä paljon. He venyvät pitkän matkan johdosta, mutta sitä se rakkaus teettää edelleen.

Mutta silti... Tämä vanhemmuus on viikosta toiseen sitä 24/7 arkea. Kun on viikonloppu, niin ei se mitään lomaa ole vaan ohjelmatoimiston aukioloaika vain laajenee molemmista päistä. Pitää muistaa keksiä tekemistä molemmille päiville - jos vain ehtisi keksiä viikon aikana. Mutta kun se auton akku hyytyi, pyykkikasa kasvoi, ruoanlaitto odotti, yhdellä lapsella ilmaantui joku rokko, toisella murtui solisluu, kolmannen piti päästä futistreeneihin jne. Tämä on vain koko ajan sellaistakin työntekoa, että ihmettelen, miksi minunlaistani reilun 300 euron kotihoidontuella elävää ei voida palkita edes uimahallissa alennuslipulla? Ai niin, nämä ovat tulevaisuuden päättäjiä vasta vuosikymmenten päästä. Heihin ei kannata satsata tässä vaiheessa niin, että heidän oma vanhempi viettää heidän kanssa aikaa.

Työni kohteet ovat rakkaita mutta duuni välillä raskasta. Ja apua kyllä tarvitsee. Erilaiset avut ilmaantuvat yleensä silloin sieltä, missä osataan asettua tällaisen perheen saappaisiin. Milloin toisesta lapsiperheestä on lainattu peräkärryä, haettu auton varaosaliikkeestä uutta akkua ja tuotu se meille pihaan ja tuotu jotain ruokaa. Sellainen ymmärtää tämän duunin joka on sitä tehnyt. Tai ellei ole tehnyt, niin empatia auttaa myös.

Koska lapsiperheen arki kolmen elohopeoidun nappulan kanssa on niin työntäyteistä, ei tässä ehdi apua aina edes pyytämään. Paitsi silloin kun kamelin kyttyrä kellahtaa maahan. Tai lehmän häntä laskee. Silloin iskee hätä. Onneksi tällaisissa tilanteissa soitto kunnan varhaiskasvatuksen puolelle on auttanut. Alkuvuodesta 2019 se auttoi taas.

Eli kotiapu!

Joka kerta, kun se ihana enkelitäti ilmaantuu ovesta, lapset rientävät hänen luo esittämään uusimmat temppunsa ja kertomaan kuulumisensa. Minä voin vain sanoa, että "tuossa on nuo ruokatarvikkeet jos ehdit laittamaan niistä jotain. Ja tuolla on lasten vaihtovaatteet ja vaippaa pienimmälle. Kirjaston se lukematon kirjapino on tuossa lattialla. Adios!" Ja minä lähden ovesta ulos kohtaamaan vaimoni ilman yhteyden häiritsijöitä. Nämä ovat harvinaisia hetkiä ja ilman tällaisia hetkiä meistä tulisi toisillemme pian muukalaisia. Valtion pitäisi enemmänkin tukea perheitä ja muistutella ylipäätään kotiavusta.


Olisiko tässä naseva loppulausahdus:

"Kun on paljon apua saanut, sitä helpommin osaa muille antaakin."