Laiskuus - hyvää vai huonoa laiskuutta?
Niin.. Heti piikki sydämeen.
Montako päivää siitä muuten on, kun jokin melko mitätön asia sai sinulla kupin kaatumaan? Tässä kohtaa kysyisin vielä, että mistähän tuo osvua lausahdus kupin kaatumisesta on peräisin? Ainakin yhtenä päivänä pienimmän lapsemme noustua pöydälle tapahtui jälleen se, mikä tuosta kiipeilystä yleensä voi seurata. Maitokuppi kaatui. Ja isällä sen myötä päänsisäinen kuppi. Nyt joku kysyisi, että mitä siitä kiipeilystä ja kupin kaatumisesta seurasi muutakin kuin isän hermostumista? Mielestäni se on olennaisempi kysymys, että mitä sitä kiipeilyä edelsi?
Isä oli laiska.
Eihän sitä voi jatkuvasti pitää silmiä auki ja päätä oikeaan suuntaan kohdistettuna. Halusin istua ja vain olla. Hetken. Toisaalta ei se pöydälle kiipeäminen niin vakava juttu olekaan. Toisaalta hän saattaisi pudota sieltä. Ehkä sittenkin. Olen miettinyt usein uimavalvojan ja monitoreja tuijottavien työtä. Katseen ei saa lipua hetkeksikään omaan puhelimeen. Ai että se olikin helpompaa, kun 1990-luvulla kukaan ei pitänyt lankapuhelinta taskussaan ja soittanut välillä Yleisradioon kysyäkseen politiikan ja urheilukentän utisista. Tai että kuka tirautti ensimmäisen kyyneleen Vain elämää -ohjelmassa. Noissa monitori-töissä silmät seuraavat herkeämättä itse maalia. Minun maalini ovat kolme lasta. Yhden kohdalla olen katsonut koko syksyn sitä, miten hän ja hänen kaverinsa pelaavat tai eivät pelaa futista reilussa hengessä. Toisen kohdalla olen vahtinut sitä, ettei hän tipahda liian korkealta kiipeilytelineestä. Kolmannen kohdalla olen katsonut sitä, ettei hän kaadu nenälleen portaalta toiselle mennessään tai kavutessaan hellalle emännänjakkaran ensin viereen roudattuaan.
Mutta kun sitä ei voi jatkuvasti tapittaa. On monta syytä, mikä estää aikuisen kiinnostuksen tai ihan vain seuraamisen. Tietysti laiminlyödyt tai häirityt unet saa aikuisellakin tarkkaavaisuuden huonommalle tolalle. Sitten aikuisen pienessä päässä ajatus voi harhailla jatkuvasti työmaalta toiseen. Esimerkkinä tyytymättömyys omaan elämään, parisuhteeseen, tekemättömiin asioihin ja epäonnistumisiin. Tai siihen, miksi remonttimies asensi väärää parkettia keittiöön.
Kun isä olikin laiska eli melko tavallinen kuolevainen aikuinen, niin hän käänsi pään toiseen suuntaan, kun oma lapsi jatkoikin lastenohjelmien katsomista vaikka tunti on jo täynnä tai pelaa peliä vaikka minuutit tulivat täyteen. Kenties isä halusi jatkaa omaa kahvihetkeään pidemmälle.
Ehkä laiskuus onkin tällaisissa tilanteissa siunaus. Saa lapsi taas kohta juosta ulkona ja leikkiä kavereiden tai isän kanssa. Isä sai taas levähtää. Tätä laiskuutta voidaan kyllä kutsua ihan vain olemisen osaamiseksi. Toiset saattavat nimittää sitä laiskuudeksi, mutta eivät itse osaakaan vain olla ja nököttää. Sekin on hyvä taito!
Vanhemmuudessa olenkin huomannut kahdenlaista "laiskuutta". Sitä hyvää ja viisasta laiskuutta ja sitten sitä ei kiinnosta -laiskuutta. Juuri nyt tätä kirjoittaessani kuulen toisella korvalla näpytyksen seasta 4,5-vuotiaan aherrusta yläkerrasta joidenkin palikoiden kanssa ja toisella korvalla kuulen, miten 1,5-vuotias kaivaa vaatekassista pastillirasian esiin. Kohta kaikki pastillit ovat eteisen lattialla ellen nyt lopeta hetkeksi.
On hyvä siis tunnistaa itsestä, milloin laiskuus iskee ja millaista laiskuuta se on. Mikäli se laiskuus saa laiminlyömään sekä oman itsensä että lapsensa, pitäisi asia tunnistaa, tunnustaa ja toimia.
Siispä ylös, ulos ja leikkikentälle! Päivän aktiivisuusranneke käteen ja iltapäiväkahvien aikaan passiivisuusranneke tilalle.
Montako päivää siitä muuten on, kun jokin melko mitätön asia sai sinulla kupin kaatumaan? Tässä kohtaa kysyisin vielä, että mistähän tuo osvua lausahdus kupin kaatumisesta on peräisin? Ainakin yhtenä päivänä pienimmän lapsemme noustua pöydälle tapahtui jälleen se, mikä tuosta kiipeilystä yleensä voi seurata. Maitokuppi kaatui. Ja isällä sen myötä päänsisäinen kuppi. Nyt joku kysyisi, että mitä siitä kiipeilystä ja kupin kaatumisesta seurasi muutakin kuin isän hermostumista? Mielestäni se on olennaisempi kysymys, että mitä sitä kiipeilyä edelsi?
Isä oli laiska.
Eihän sitä voi jatkuvasti pitää silmiä auki ja päätä oikeaan suuntaan kohdistettuna. Halusin istua ja vain olla. Hetken. Toisaalta ei se pöydälle kiipeäminen niin vakava juttu olekaan. Toisaalta hän saattaisi pudota sieltä. Ehkä sittenkin. Olen miettinyt usein uimavalvojan ja monitoreja tuijottavien työtä. Katseen ei saa lipua hetkeksikään omaan puhelimeen. Ai että se olikin helpompaa, kun 1990-luvulla kukaan ei pitänyt lankapuhelinta taskussaan ja soittanut välillä Yleisradioon kysyäkseen politiikan ja urheilukentän utisista. Tai että kuka tirautti ensimmäisen kyyneleen Vain elämää -ohjelmassa. Noissa monitori-töissä silmät seuraavat herkeämättä itse maalia. Minun maalini ovat kolme lasta. Yhden kohdalla olen katsonut koko syksyn sitä, miten hän ja hänen kaverinsa pelaavat tai eivät pelaa futista reilussa hengessä. Toisen kohdalla olen vahtinut sitä, ettei hän tipahda liian korkealta kiipeilytelineestä. Kolmannen kohdalla olen katsonut sitä, ettei hän kaadu nenälleen portaalta toiselle mennessään tai kavutessaan hellalle emännänjakkaran ensin viereen roudattuaan.
Mutta kun sitä ei voi jatkuvasti tapittaa. On monta syytä, mikä estää aikuisen kiinnostuksen tai ihan vain seuraamisen. Tietysti laiminlyödyt tai häirityt unet saa aikuisellakin tarkkaavaisuuden huonommalle tolalle. Sitten aikuisen pienessä päässä ajatus voi harhailla jatkuvasti työmaalta toiseen. Esimerkkinä tyytymättömyys omaan elämään, parisuhteeseen, tekemättömiin asioihin ja epäonnistumisiin. Tai siihen, miksi remonttimies asensi väärää parkettia keittiöön.
Kun isä olikin laiska eli melko tavallinen kuolevainen aikuinen, niin hän käänsi pään toiseen suuntaan, kun oma lapsi jatkoikin lastenohjelmien katsomista vaikka tunti on jo täynnä tai pelaa peliä vaikka minuutit tulivat täyteen. Kenties isä halusi jatkaa omaa kahvihetkeään pidemmälle.
Ehkä laiskuus onkin tällaisissa tilanteissa siunaus. Saa lapsi taas kohta juosta ulkona ja leikkiä kavereiden tai isän kanssa. Isä sai taas levähtää. Tätä laiskuutta voidaan kyllä kutsua ihan vain olemisen osaamiseksi. Toiset saattavat nimittää sitä laiskuudeksi, mutta eivät itse osaakaan vain olla ja nököttää. Sekin on hyvä taito!
Vanhemmuudessa olenkin huomannut kahdenlaista "laiskuutta". Sitä hyvää ja viisasta laiskuutta ja sitten sitä ei kiinnosta -laiskuutta. Juuri nyt tätä kirjoittaessani kuulen toisella korvalla näpytyksen seasta 4,5-vuotiaan aherrusta yläkerrasta joidenkin palikoiden kanssa ja toisella korvalla kuulen, miten 1,5-vuotias kaivaa vaatekassista pastillirasian esiin. Kohta kaikki pastillit ovat eteisen lattialla ellen nyt lopeta hetkeksi.
On hyvä siis tunnistaa itsestä, milloin laiskuus iskee ja millaista laiskuuta se on. Mikäli se laiskuus saa laiminlyömään sekä oman itsensä että lapsensa, pitäisi asia tunnistaa, tunnustaa ja toimia.
Siispä ylös, ulos ja leikkikentälle! Päivän aktiivisuusranneke käteen ja iltapäiväkahvien aikaan passiivisuusranneke tilalle.
Kommentit
Lähetä kommentti