Vuosi vaihtuu. Opinko mitään?
Vuosi vaihtuu.
Inventaarion paikka.
Verta, hikeä ja kiitollisuutta..
Nuo kolme teemaa sisältyy oikeastaan jokaiseen viiteen kuukauteen, jotka olen ollut koti-isänä. Alkusyksy meni jotenkin kepeän nopeasti. Rutiinit tuntui löytyvän nopeasti. Lähtöpamauksessa ehdin pelätä, miten saisin laskettua esikoisen ajoissa aamurutiineista koulutielle. Tähän duuniin kun liittyi myös ne kaksi pienempää elohopeaista silmäterää. Pelkäsinkin, että oma tenhoni tylsyisi heti alkuun. Joinakin aamuina herääminen kesken kaiken unesta todellisuuteen olikin repäisevää, mutta koululainen ehti riittävästi puettuna ja ravittuna ulos koulutielle. Se, minkälaista kiistaa leivän tai ihon päälliset aiheuttivat ovat jo unohtuneet. Olennaista oli se, että minä voitin. Siis kasvattajan näkökulmasta.
Kun esikoinen lähti koulutielle, aamut jatkuivat yleensä 1,5- ja 4,5-vuotiaan sekä 36-vuotiaan lapsen osalta kohtuullisesti. Tahtoa kyllä mitattiin - varsinkin eteisessä. Parhaimman tuloksen sai yleensä meistä se lyhin. Monena aamuna ulkovaate-tetriksessä mielessäni soivat pätkät Aale Tynnin runosta ("Tee kaarisilta, tee.") Nyt hänen tehdessä jo kuperkeikkaa olen ruvennut pohtimaan, että minkä ikäisenä oman lapsen voi ilmoittaa sirkusryhmien. Kai näissäkin on kuntakohtaisia eroja.
Kaikki tuntuvat olevan kuitenkin akrobaatteja. Minäkin. Mutta lähinnä henkisellä tasolla. Ihmisellä on yleensä tapana sopeutua yllättävän hyvin niihin tilanteisiin, joihin hän joutuu joko omasta tahdosta tai pakotettuna. Pitkämielisyys tuntuu olevan se päämäärä, minne pitäisi kasvattajan mieli taipua näiden kanssa. Kärsivällisyys pitäisi olla hyve, jota mitataan pukemisissa, ruokailuissa ja päiväunille saattamisessa.
Mailaa en ole puristanut liikaa. Olen ehtinyt nauttia heistä. Siitä kertoo useat eri tilanteissa otetut valokuvat. Paljon naurua ja painia. Paljon matkantekoa ja bensa ei loppunut koskaan kesken vaikka sitä pelkäsinkin. Ehkä sekin auttoi, kun huomasin, että sitä mailaa ei voi puristaa liikaa. Siksi en eksynyt bättre kotiäitien keskustelupalstoille nettiin todetakseni, että teen kaiken väärin. Yritin pohtia, että onko tuota kiipeilyä turha kieltää, mikäli kuitenkin ehdin ottamaan lapseni ensimmäisestä pompusta kiinni. Kirjojen oikea järjestys hyllyssäkin tuntuu olevan nyt vähemmän tärkeää kuin alkusyksystä.
Tärkeäksi on muodostunut yhteys. Rakkaus. Reaaliteetit kuitenkin saavat heti pohtimaan, miten hyvä isä olen osannut olla, kun olen turhan monessa tilanteessa ärähtänyt, suuttunut, torunut, kitissyt, kiroillut, lannistanut ja väsynyt. Onneksi on anteeksipyyntö ja uusi päivä. Lapsen kanssa anteeksipyytämiseen on helpompi nöyrtyä ja asettua. "Isä taisi nyt suuttua liian helposti, eikö niin? Sitä isä pyytää nyt anteeksi." Hetken päästä toki saattoi selvitä, että isä suuttui siitä kun lapsi potkaisi sisarustaan... "Mikäs sai niin tekemään? No mitäs jos isoveli tekisi sulle niin? Mitenkähän siinä pitäisi sitten tehdä mieluummin?"Toistoja, toistoja ja treenaamista. Pitkämielisyyttä. Rakkautta. Se on toki tunteita, mutta niin myös tahtoa. Olen kyllä tahtonut lasteni kanssa vasta- ja ylämäessä monena aamuna.
Tästä päästäänkin kotiapuun. Kun puoliso saapuu töistä kotiin, monena päivänä lapsista tuleva mökä, keskustelujen keskeytykset sekä pian alkavat kinat aiheuttavat jännitettä myös aikuisten keskinäiselle puhtaalle pöydälle. Illalla keskustelut ei enää ehdi alkaa tai niitä ei käydä enää yhtä virkeästi. Keskinäiseen kohtaamiseen ja vanhempien väliseen aikaan ajaudutaan mankelin läpi tulleina. Lopputulos? No ei kovin kaksinen. Myötätuuli voi vaihtua vastatuuleen. Toimenpiteet? Niitä pitää miettiä silloin, kun on aikaa ja voimia miettiä parempia käytäntöjä ja apuja olosuhteisiin.
Onneksi oma kuntani tarjosi meidän perheeseen kotiapua. Joka viikko sain istua reilun parituntisen vaimoni kanssa savusaunan lauteilla ja katsella miten hän räpiköi avannossa. Toinen pariskunta olisi saattanut mennä leffaan, ravintolaan tai keilaamaan. Meille tämä oli todellista vastapainoa melulle ja suorittamiselta liian usein tuntuvaan arkeen. Vieläkin hämmennyn siitä, miten tosi moni pikkulapsiperheen arkea elävä ei ole edes tajunnut kotiavun olemassaoloa! Miten se on mahdollista? Ehkä vain se kynnys avun vastaanottamiseen on niin korkea, ettei apua uskalla pyytää. Mieluummin kuitenkin tervejärkinen vanhempi kuin väsynyt ja äksy.
Ja toki on selvää, että olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että minun tapauksessani on ollut mahdollista saada apua isovanhemmista sisaruksiin ja jopa serkunkin apuun asti. Heille kynnys avun pyytämiseen onkin matalampi - onneksi:)
Lopuksi.
Elämä tuntuu puolisona sekä vanhempana joskus marraskuulta. Silloin sitä olemista mitataankin. Aurinko jää pilven tai horisontin taa. Ei ole kuin kuraa ja välikausia. Vapautuneet helteeseen juoksemiset vaihtuivat pitkiin haalarijumppiin. Niistä tulee arkipäivää. Sekaan mahtuu kuitenkin sitä yhteyttä ja iloa. Jos sitä löytyy marraskuunkin ja piiitkän syksyltä tuntuvan loskaisen talven keskeltä, silloin ollaan oikealla tiellä. Vuosi vaihtuu ja mieli on luottavainen. Suojelusenkeleille maksetaan arkilisää ja itse yritän olla liikaa huolehtimatta maalaisjärkeä unohtamatta. Näillä mennään.
Inventaarion paikka.
Verta, hikeä ja kiitollisuutta..
Nuo kolme teemaa sisältyy oikeastaan jokaiseen viiteen kuukauteen, jotka olen ollut koti-isänä. Alkusyksy meni jotenkin kepeän nopeasti. Rutiinit tuntui löytyvän nopeasti. Lähtöpamauksessa ehdin pelätä, miten saisin laskettua esikoisen ajoissa aamurutiineista koulutielle. Tähän duuniin kun liittyi myös ne kaksi pienempää elohopeaista silmäterää. Pelkäsinkin, että oma tenhoni tylsyisi heti alkuun. Joinakin aamuina herääminen kesken kaiken unesta todellisuuteen olikin repäisevää, mutta koululainen ehti riittävästi puettuna ja ravittuna ulos koulutielle. Se, minkälaista kiistaa leivän tai ihon päälliset aiheuttivat ovat jo unohtuneet. Olennaista oli se, että minä voitin. Siis kasvattajan näkökulmasta.
Kun esikoinen lähti koulutielle, aamut jatkuivat yleensä 1,5- ja 4,5-vuotiaan sekä 36-vuotiaan lapsen osalta kohtuullisesti. Tahtoa kyllä mitattiin - varsinkin eteisessä. Parhaimman tuloksen sai yleensä meistä se lyhin. Monena aamuna ulkovaate-tetriksessä mielessäni soivat pätkät Aale Tynnin runosta ("Tee kaarisilta, tee.") Nyt hänen tehdessä jo kuperkeikkaa olen ruvennut pohtimaan, että minkä ikäisenä oman lapsen voi ilmoittaa sirkusryhmien. Kai näissäkin on kuntakohtaisia eroja.
Kaikki tuntuvat olevan kuitenkin akrobaatteja. Minäkin. Mutta lähinnä henkisellä tasolla. Ihmisellä on yleensä tapana sopeutua yllättävän hyvin niihin tilanteisiin, joihin hän joutuu joko omasta tahdosta tai pakotettuna. Pitkämielisyys tuntuu olevan se päämäärä, minne pitäisi kasvattajan mieli taipua näiden kanssa. Kärsivällisyys pitäisi olla hyve, jota mitataan pukemisissa, ruokailuissa ja päiväunille saattamisessa.
Mailaa en ole puristanut liikaa. Olen ehtinyt nauttia heistä. Siitä kertoo useat eri tilanteissa otetut valokuvat. Paljon naurua ja painia. Paljon matkantekoa ja bensa ei loppunut koskaan kesken vaikka sitä pelkäsinkin. Ehkä sekin auttoi, kun huomasin, että sitä mailaa ei voi puristaa liikaa. Siksi en eksynyt bättre kotiäitien keskustelupalstoille nettiin todetakseni, että teen kaiken väärin. Yritin pohtia, että onko tuota kiipeilyä turha kieltää, mikäli kuitenkin ehdin ottamaan lapseni ensimmäisestä pompusta kiinni. Kirjojen oikea järjestys hyllyssäkin tuntuu olevan nyt vähemmän tärkeää kuin alkusyksystä.
Tärkeäksi on muodostunut yhteys. Rakkaus. Reaaliteetit kuitenkin saavat heti pohtimaan, miten hyvä isä olen osannut olla, kun olen turhan monessa tilanteessa ärähtänyt, suuttunut, torunut, kitissyt, kiroillut, lannistanut ja väsynyt. Onneksi on anteeksipyyntö ja uusi päivä. Lapsen kanssa anteeksipyytämiseen on helpompi nöyrtyä ja asettua. "Isä taisi nyt suuttua liian helposti, eikö niin? Sitä isä pyytää nyt anteeksi." Hetken päästä toki saattoi selvitä, että isä suuttui siitä kun lapsi potkaisi sisarustaan... "Mikäs sai niin tekemään? No mitäs jos isoveli tekisi sulle niin? Mitenkähän siinä pitäisi sitten tehdä mieluummin?"Toistoja, toistoja ja treenaamista. Pitkämielisyyttä. Rakkautta. Se on toki tunteita, mutta niin myös tahtoa. Olen kyllä tahtonut lasteni kanssa vasta- ja ylämäessä monena aamuna.
Tästä päästäänkin kotiapuun. Kun puoliso saapuu töistä kotiin, monena päivänä lapsista tuleva mökä, keskustelujen keskeytykset sekä pian alkavat kinat aiheuttavat jännitettä myös aikuisten keskinäiselle puhtaalle pöydälle. Illalla keskustelut ei enää ehdi alkaa tai niitä ei käydä enää yhtä virkeästi. Keskinäiseen kohtaamiseen ja vanhempien väliseen aikaan ajaudutaan mankelin läpi tulleina. Lopputulos? No ei kovin kaksinen. Myötätuuli voi vaihtua vastatuuleen. Toimenpiteet? Niitä pitää miettiä silloin, kun on aikaa ja voimia miettiä parempia käytäntöjä ja apuja olosuhteisiin.
Onneksi oma kuntani tarjosi meidän perheeseen kotiapua. Joka viikko sain istua reilun parituntisen vaimoni kanssa savusaunan lauteilla ja katsella miten hän räpiköi avannossa. Toinen pariskunta olisi saattanut mennä leffaan, ravintolaan tai keilaamaan. Meille tämä oli todellista vastapainoa melulle ja suorittamiselta liian usein tuntuvaan arkeen. Vieläkin hämmennyn siitä, miten tosi moni pikkulapsiperheen arkea elävä ei ole edes tajunnut kotiavun olemassaoloa! Miten se on mahdollista? Ehkä vain se kynnys avun vastaanottamiseen on niin korkea, ettei apua uskalla pyytää. Mieluummin kuitenkin tervejärkinen vanhempi kuin väsynyt ja äksy.
Ja toki on selvää, että olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että minun tapauksessani on ollut mahdollista saada apua isovanhemmista sisaruksiin ja jopa serkunkin apuun asti. Heille kynnys avun pyytämiseen onkin matalampi - onneksi:)
Lopuksi.
Elämä tuntuu puolisona sekä vanhempana joskus marraskuulta. Silloin sitä olemista mitataankin. Aurinko jää pilven tai horisontin taa. Ei ole kuin kuraa ja välikausia. Vapautuneet helteeseen juoksemiset vaihtuivat pitkiin haalarijumppiin. Niistä tulee arkipäivää. Sekaan mahtuu kuitenkin sitä yhteyttä ja iloa. Jos sitä löytyy marraskuunkin ja piiitkän syksyltä tuntuvan loskaisen talven keskeltä, silloin ollaan oikealla tiellä. Vuosi vaihtuu ja mieli on luottavainen. Suojelusenkeleille maksetaan arkilisää ja itse yritän olla liikaa huolehtimatta maalaisjärkeä unohtamatta. Näillä mennään.
Kommentit
Lähetä kommentti