Älä isä sulje poikaasi pois - Docvdenturesin paras dokkari avaa silmät

Katsoin juuri vaimoni kanssa Docventuresin suomalaisille tv-katsojille nostaman The Work -dokumentin. Folsomin vankilassa järjestetään terapia, johon kokoontuu miehiä niin muurien sisä- kuin ulkopuolelta. Miehiä tuntuu yhdistävän yksi tärkeä seikka - moni on tullut oman isänsä laiminlyömäksi. Kamerat kuvaavat keskustelupiirejä sekä psykodraamallisia ja autenttisia kohtaamisia vankien välillä, jotka palauttavat mieleensä hylätyksi tulemisen kokemuksen oman isänsä kanssa. Kuten voi arvata, suuri osa isoista miehistä itkee. Jopa sekin syrjäytynyt intiaani, joka oli kuulemma leikannut erään miehen lähes kahtia navan korkeudelta. Tai sekin arjalainen, joka hakee vauhtia ja adrenaliinin purkauksia, mutta kokee olevansa tyydyttynyt kohdattuaan omia ja muiden tunnepurkauksia.

Huikea dokkari avaa kyllä silmät.

Tuo dokumentin yhdistävä tekijä oli merkittävä. Yllättävänkin merkittävä. Jopa tavallisen ja mitättömänkin tuntuiset tilanteet isän ja pojan välillä ovatkin jättäneet melkoisen painolastin pojan kannettavaksi. Hän ei kasvanutkaan omille jaloilleen, sillä oma isä ei hyväksynyt poikaansa enää auttamaan ja päätti lähettää poikansa aina äitinsä luokse. "Minä riitän itselleni eikä se ole enää sinusta kiinni", sanoi eräs lapsuutensa moneen tilanteeseen palannut iso poika.

Mietin monia tilanteita, kun olen suuttunut kahdelle pojalleni. Ne tilanteet ovat olleet melko mitättömiä. Nyt mietin sitä, että olennaista on pohtia asiaa oman poikansa kautta. Minulle olennaisinta on miettiä, että kokeeko oma poikani olevansa hyväksytty minun silmissäni ja rakastettu. Huohh... Ainakin rakastettuja, mutta ne tilanteet, kun on sattunut vessavahinko tai veljesten keskinäiset painit menevät taas kerran niin pitkälle, olen saattanut tuupata toisen veljen vihaisesti pois tilanteesta. Sitten sitä onkin häivytty nopeasti suljettujen ovien taakse eikä isi ole saanut tulla perään.

Niin.. Uskon, että meitä isiä on oikeasti todella monia, jotka tunnistavat ne tilanteet, kun oma pinna paloi ja oma poika tuli tuupattua hyväksynnän piirin ulkopuolelle huomaamatta.

Onneksi vielä ollaan tilanteessa, että molemmat pojat hyppäävät syliin ja pyytävät kantoapua välillä ylä- ja alakerran välillä sekä kertovat olemuksellaan silmiä myöten, että olen heille tärkeä. Sitä he ovat kyllä minullekin. Nyt vain täytyy muistaa se, että he ovat vielä keskenkasvuisia. Kunpa minä en olisi aina. Kunpa muistaisin, että lapset kokevat niin herkästi ja myös eri lailla (!), saavatko he rakkautta ja hyväksyntää.

Eli tehtävä meille kaikille isille: Miettikäämme, miten saamme oman lapsemme kokemaan, että hän on rakastettu ja hyväksytty.