Sääntö-kasvattaminen
Vanhempi on vastuussa monista eri jutuista omaan lapseen liittyen. Syökö se riittävästi ja terveellisesti? Onko se oikein puettu? Osaako se käyttäytyä oikein ja noudattaa sääntöjä? Osa säännöistä on niitä oletettuja näinhän-meillä-on-aina-oletettu-sääntöjä.
Olen ollut viimeisten vuosien aikana monesti tilanteessa, jossa olen kieltänyt lastani tekemästä jotain, koska siinä tilanteessa olen huomannut jonkun toisen kieltäneen tietyllä tavalla. Kyse on saattanut olla pöydälle menemisestä tai pallon heittämisestä.
Mieleen voi tulla tilanne, jossa lapsi on kiipeämässä puuhun ja ehdit hihkaisemaan, että "äläpä kiipeä nyt sinne." Mikäli tuleekin se vastakysymys, että "miksi ei?", niin osaatko perustella? Varmaankin sanoisit, että "no sieltä puusta voi tippua." Niin.. Totta kai voi. Sen takia sinne puuhun kiipeillään, että niitä kiipeilytaitoja opetellaan. Senpä takia voit siis mennä siihen viereen ja kannustamaan, että oma lapsi oppii niitäkin taitoja. Tässä kohtaa oma ajatukseni onkin, että ota kiinni ensimmäisestä pompusta. Sitä kautta sitä oppii - kunhan se ensimmäinen pomppu ei tule sieltä talon katolta.
Suomenhan sanotaan olevan sääntöjen luvattu maa. Vanhemmuudessakin olen huomannut olevan paljon sellaisia sääntöjä, joita ei oikein osaa edes perustella tai joissa tuntuu olevan naapuruston vanhempien kesken variaatioita. Kuten: Montako saa pomppia trampoliinilla? Valmistajan mukaan vain yksi. Naapurin mukaan kaksi. Toinen naapureista on päästänyt enemmän lapsia sinne ja vahtinut vieressä. Jos tilanne on äitynyt turhan painiskelevaksi tai törmäilylle alttiiksi, niin sitten onkin laitettu osa odottamaan viereen. Huvittavinta muuten on, että tässä naapurustossa on kyllä niitä trampoliineja, mutta yhtään tapaturmaa ei ole sattunut vaikka joskus niitä lapsia on ollut puolentusinaa. Sitten ollaankin seuraavassa hetkessä kompastuttu portaissa tai satutettu säärtä jalkapallokentällä. Tapaturmia tapahtuu kyllä toisaalle, mutta ei vielä siellä.
Jotkut säännöt liittyvät lapsen turvallisuuteen. Siksi jokin tietty asia onkin ikiaikainen sääntö (älä koske voimalinjaan tai älä nielaise patteria). Toiset säännöt ovat taas niitä, joiden "rikkominen" ei ole maailman vakavin juttu, mutta toisaalta pienemmän lapsen läsnäollessa täytyy taas muistaa se esimerkin antaminen. Tai mitä aika usein käy: Kieltää omalta lapselta jotain, jottei anna itsestään liian lepsua kuvaa.
Joitakin viikkoja sitten oma lapseni kiipesi erään koulun kentällä olevaa neljän metrin korkuista aitaa. Hän oli päässyt jo aidan päälle. Ehdin häkeltyä ja olemaan jopa ylpeä pikkukaverin saavutuksesta. Pian sinne ilmaantui kuitenkin välitunnilta muita lapsia ja siinä kohtaa hätyytinkin lastani äkkiä pois, ettei hän vain kerkeä houkuttelemaan muita tekemään samaa perässä. Enhän voi olla vastuussa siitä, että oma lapseni antaa esimerkin jollekin, joka pian sieltä putoaa pois, kun hänen vieressään ei ollutkaan ketään vahtimassa?
Nyt tuleekin tämä perin suomalainen piirre. Mitähän ne muut ajattelee minusta? Varsinkin erilaisten äiti-foorumeiden sivuilla kyllä on nopeasti teilattu jos jokin kasvatustapa onkin erilainen kuin toisella. Kun sitten törmää tuntemattomiin vanhempiin turuilla ja tarhoissa, niin pian sitä näkee eroja siinä, kuka on muistanut pukea lapselleen kovilla pakkasilla riittävästi vaatetta tai kuka antaa 1.luokkalaiselle tai jo alle kouluikäiselle lapselleen kännykän jne.
Koska meitä vanhempia ja erinäisten sääntöjen tulkitsijoita on eri lähtöön, niin pitäisi vaan muistaa tämä seikka:
Keskiössä pitäisi olla aina se oma lapsi.
Pitää siis tuntea oma lapsi. Pitää tuntea hänen luonteensa, mieltymyksensä ja elimistönsä. Vaikka nyt siitä lähtien, että onko hän kuumaverisempi kuin sisaruksensa? Turha siis hikoiluttaa talvella eskimoksi pukeutuneena ja samalla varmistaa flunssa. Tai mikäli hän on luonteeltaan herkkä, niin kannattaako hänelle olla yhtä luja kuin jukuripäiselle veljelleen? Toinen lapsi kaipaa selkeät ja yksinkertaiset rajat.
Siinä missä keskiössä on se oma lapsi, pitää tuntea myös se säännön syy. Sääntö on aina perusteltu ja hyvä - varsinkin kun saa lapsensa ymmärtämään, mitä varten se on.
Olen ollut viimeisten vuosien aikana monesti tilanteessa, jossa olen kieltänyt lastani tekemästä jotain, koska siinä tilanteessa olen huomannut jonkun toisen kieltäneen tietyllä tavalla. Kyse on saattanut olla pöydälle menemisestä tai pallon heittämisestä.
Mieleen voi tulla tilanne, jossa lapsi on kiipeämässä puuhun ja ehdit hihkaisemaan, että "äläpä kiipeä nyt sinne." Mikäli tuleekin se vastakysymys, että "miksi ei?", niin osaatko perustella? Varmaankin sanoisit, että "no sieltä puusta voi tippua." Niin.. Totta kai voi. Sen takia sinne puuhun kiipeillään, että niitä kiipeilytaitoja opetellaan. Senpä takia voit siis mennä siihen viereen ja kannustamaan, että oma lapsi oppii niitäkin taitoja. Tässä kohtaa oma ajatukseni onkin, että ota kiinni ensimmäisestä pompusta. Sitä kautta sitä oppii - kunhan se ensimmäinen pomppu ei tule sieltä talon katolta.
Suomenhan sanotaan olevan sääntöjen luvattu maa. Vanhemmuudessakin olen huomannut olevan paljon sellaisia sääntöjä, joita ei oikein osaa edes perustella tai joissa tuntuu olevan naapuruston vanhempien kesken variaatioita. Kuten: Montako saa pomppia trampoliinilla? Valmistajan mukaan vain yksi. Naapurin mukaan kaksi. Toinen naapureista on päästänyt enemmän lapsia sinne ja vahtinut vieressä. Jos tilanne on äitynyt turhan painiskelevaksi tai törmäilylle alttiiksi, niin sitten onkin laitettu osa odottamaan viereen. Huvittavinta muuten on, että tässä naapurustossa on kyllä niitä trampoliineja, mutta yhtään tapaturmaa ei ole sattunut vaikka joskus niitä lapsia on ollut puolentusinaa. Sitten ollaankin seuraavassa hetkessä kompastuttu portaissa tai satutettu säärtä jalkapallokentällä. Tapaturmia tapahtuu kyllä toisaalle, mutta ei vielä siellä.
Jotkut säännöt liittyvät lapsen turvallisuuteen. Siksi jokin tietty asia onkin ikiaikainen sääntö (älä koske voimalinjaan tai älä nielaise patteria). Toiset säännöt ovat taas niitä, joiden "rikkominen" ei ole maailman vakavin juttu, mutta toisaalta pienemmän lapsen läsnäollessa täytyy taas muistaa se esimerkin antaminen. Tai mitä aika usein käy: Kieltää omalta lapselta jotain, jottei anna itsestään liian lepsua kuvaa.
Joitakin viikkoja sitten oma lapseni kiipesi erään koulun kentällä olevaa neljän metrin korkuista aitaa. Hän oli päässyt jo aidan päälle. Ehdin häkeltyä ja olemaan jopa ylpeä pikkukaverin saavutuksesta. Pian sinne ilmaantui kuitenkin välitunnilta muita lapsia ja siinä kohtaa hätyytinkin lastani äkkiä pois, ettei hän vain kerkeä houkuttelemaan muita tekemään samaa perässä. Enhän voi olla vastuussa siitä, että oma lapseni antaa esimerkin jollekin, joka pian sieltä putoaa pois, kun hänen vieressään ei ollutkaan ketään vahtimassa?
Nyt tuleekin tämä perin suomalainen piirre. Mitähän ne muut ajattelee minusta? Varsinkin erilaisten äiti-foorumeiden sivuilla kyllä on nopeasti teilattu jos jokin kasvatustapa onkin erilainen kuin toisella. Kun sitten törmää tuntemattomiin vanhempiin turuilla ja tarhoissa, niin pian sitä näkee eroja siinä, kuka on muistanut pukea lapselleen kovilla pakkasilla riittävästi vaatetta tai kuka antaa 1.luokkalaiselle tai jo alle kouluikäiselle lapselleen kännykän jne.
Koska meitä vanhempia ja erinäisten sääntöjen tulkitsijoita on eri lähtöön, niin pitäisi vaan muistaa tämä seikka:
Keskiössä pitäisi olla aina se oma lapsi.
Pitää siis tuntea oma lapsi. Pitää tuntea hänen luonteensa, mieltymyksensä ja elimistönsä. Vaikka nyt siitä lähtien, että onko hän kuumaverisempi kuin sisaruksensa? Turha siis hikoiluttaa talvella eskimoksi pukeutuneena ja samalla varmistaa flunssa. Tai mikäli hän on luonteeltaan herkkä, niin kannattaako hänelle olla yhtä luja kuin jukuripäiselle veljelleen? Toinen lapsi kaipaa selkeät ja yksinkertaiset rajat.
Siinä missä keskiössä on se oma lapsi, pitää tuntea myös se säännön syy. Sääntö on aina perusteltu ja hyvä - varsinkin kun saa lapsensa ymmärtämään, mitä varten se on.
Kommentit
Lähetä kommentti